Sormet liukuu näppäimistöllä kuin itsestään

Tällä sivulla on siis tämä mun kokoajan jatkuva tarina, joka on täysin mun oma ideoima ja kirjoittama. Tarinalle tulee jatkoa ainakun mulla on inspistä tätä kirjoitella. Heittäkää alas kommenttia mitä mieltä tästä ootte ja kirjoitanko jatkossa muitakin tarinoita kuin vain tätä.

Jo pieni yrittäminenki näkyy harmeina

Uneni läpi tunkeutuu jäätävä pauke, mutta en helvetti soikoon aijo nousta avaamaan ovea. Pian mun on kuitenkin pakko nousta, sillä yks mun parhaista ystävistä rymistelee sisälle mun huoneen ovesta ja hyppää mahalleen mun päälle. Ilmat karkaavat keuhkoistani pihalle ja joudun haukkomaan henkeäni, ennenkuin edes tajuan koko tilannetta kunnolla.

- Erittäin hyvää huomenta kultamuruseni!

Aleksi makaa edelleenkin mun päällä ja hymyilee oiken maireasti mun avatessa silmät.

- Miks vittu sä herätät mut tähä aikaa vuorokaudesta?

Suuni leviää makeaan haukotukseen ja tuijotan Aleksia unisena.

- No enkai mä nyt aamuröökiäni yksin polta, jätkä tuhahtaa muka loukkaantuneena ja sytyttää tupakan maaten edelleen mun päällä.

- Niinno et näköjää, naurahdan ja tönäisen frendini lattialle.

- Aha, tälle linjalle vaa lähetää nii, Allu murisee lattialla maaten rööki edelleenkin suussa.

- Tuutsä muuten kouluu? Jätkä kysäisee ohimennen.

- No en helvetissä ainakaa vielä, tuun tokalle tunnille.. tai sit en, vastaan kaverilleni sytyttäen samalla tupakkan.

- Arvatenki, ei oikeestaa tullu yllätyksenä, Allu naurahtaa ja tumppaa röökinsä yhteen tyhjistä kaljatölkeistä, joita mun lattialla lojuu enemmän kuin laki sallii.

Allu toivottaa mulle hyvät unien jatkot ja poistuu huoneestani. Kuulen vielä, kuinka hän moikkaa mun mutsille ja pikkubroidille ennenkuin häipyy kokonaan. Nyt vasta ehdin katsoa puhelinta ja huomaan saaneeni kolme viestiä watsapissa. Jätän röökin huulille ja alan selaamaan saapuneita viestejä. Ne on kaikki Iidalta, josta en itseasiassa yllättynyt yhtään. Vastaan tytölle pikaisesti ja vedän viimeiset savut röökistäni, ennenkuin heitän sen tyhjään tölkkiin.

Kello on puol kymmenen, pistän merkille kävellessäni keittiön läpi isoveljeni Benkun huoneelle. Äiti on näköjään lähtenyt kauppaan, koska Cassuakaan ei näy missään, eikä edes kuulu niinkuin yleensä. Pikkubroidini Casper pitää aina älytöntä meteliä, mikä tosin on ihan ymmärretävää, koskä jäbällä on ikää vasta kolme vuotta. Koputan Benjaminin huoneen oveen ja koska mitään ei kuulu, oletan hänen nukkuvan. Ei sillä kyllä mitään väliä ole, ei mulla mitään asiaa sille olisi edes ollut, kunhan olisin vain pyytänyt tupakalle. Helvetin Allu kun herätti, kelasin mielessäni. Mulla ei ole mitään tekemistä tähän aikaan, kun kaikki on koulussa. Pallottelen mielessäni kolmea vaihtoehtoa sille varalle, etten keksi mitään järkevämpääkään tekemistä. Päädyn kuitenkin ensimmäiseen, eli lähden kouluun. Vedän hupparin eteisessä niskaan ja metsästän kypäräni kaikkien Cassun rojujen seasta ennekuin painun ovesta pihalle.

Ulkona on ihmeen lämmin, vaikka kello on vasta vähää vailla kymmenen aamulla. Tosin onhan nyt jo toukokuun puoliväli. Otan röökiaskin hupparini taskusta ja poltan vielä yhden tupakan ennen kouluun lähtöä. Polttelen tupakkaani normaalia hitaammin, yritän vitkuttaa kouluun lähtöä parhaani mukaan. Puhaltelen savua nenän kautta ulos ja mietiskelen elämän syntejä syviä. Mua alkaa taas vituttaa koulunkäynti tai ei oikeastaan se itse koulunkäynti, vaan ne kaikki puolitutut jotka toitottavat joka päivä että ”Kävisit nyt Dannu sitä koulua, ei oo niin vaikeeta” tai ”Se on vaan tota sun laiskuutta kun et mene, helpommalla pääset kun menet sinne kouluun.” Vitut. Ne ei tiedä asiasta mitään. Ne ei edes tunne mua kunnolla, eikä tiedä puoliakaan mun elämästä. Ne ei tiedä kuinka vaikeeta se mulle oikeesti on. Ja toinen mikä mua vituttaa, on mun kusipää rehtori, joka yrittää saada mua taas laitokseen. Ihankuin en olisi niissäkään vielä tarpeeksi aikaa viettänyt. Tuhahdan vittuuntuneena ja tumppaan röökin maahan. Vedän kypärän päähäni ja polkaisen detsin käyntiin. 

Aurinko paistaa ärsyttävästi silmiin, onneksi tummenetut ajolasit helpottavat asiaa hieman. Vitutukseni vaan kasvaa saavuttuani tutun valkoisen koulurakennuksen pihaan. Sammutan detsin ja pistän sen jalalle. Otan kypärän päästäni ja pyyhkäisen kädellä hiukseni takaisin päälaelle niiden valahdettua silmille. Vilkaisen ympärilleni ja lähden laahustamaan koulun oville päin. Pitkälle en kuitenkaan pääse, kunnes Iida jo juoksee sukkasillaan mua vastaan.

-Dannu! Sä tulit kumminki kouluu, tyttö iloitsee ja hyppää kaulaani roikkumaan.

-Emmä muutakaan tekemistä keksiny, yritän saada ääneni kuulostamaan iloiselta, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Iida huomaa samantien, ettei kaikki ole taaskaan ihan okei ja vilkaisee mua huolissaan. Kohautan vaan olkapäitäni ja painan katseeni takaisin maahan. Turhaa mä Iidalle mitään esittäisin, se huomaa kuitenkin ja se on ainut ihminen, kenelle mä kerron kaikki mun asiat.

Päästyämme sisälle kouluun kävelen suoraan pörssiin ja vinttaan kypäräni omalle pöydälleni. Pörssi on siis oppimisvaikeuksia omaaville oppilaille järjestetty oma luokka, jossa on yksityisempää opetusta ja rennompi meininki. Mun luokalla on vaan kolme tyyppiä mun lisäks, joten ryhmäkin on tosi pieni. Meillä on ihana opettaja, joka ymmärtää mua ja pitää aina mun puolia kaikessa. Oon Merjalle älyttömän kiitollinen siitä, vaikka harvemmin sitä näytänkään. Herään ajatuksistani kun kellot soi sisälle ja huomaan Iidan katsovan mua kysyvästi.

- Ei mitään, huitaisen kädellä ja potkaisen kengät jaloistani nurkkaan.

Iida pyöräyttää silmiään ja vilkuttaa ennenkuin katoaa ovesta omalle tunnilleen. Mua ei tänään jaksa kiinnostaa mikään, joten vetäisen hupun päähäni ja annan pääni pudota velttona pöydälle. Kaiuttimista kuuluu kaksi kertaa ping, mikä tarkoittaa kuulutuksen alkamista. Kilausten jälkeen kuulen liiankin tutun äänen, joka käskee Daniel Elias Kivisen välittömästi rehtorin kansliaan. Mmh, aika perus että joku halutaan taas kansliaan. Hetkinen. Sehän sano mun nimen. Päässäni kiehahtaa taas ja pomppaan ylös penkiltäni niin vauhdilla, että penkki kaatuu kolahtaen maahan. Marssin luokkani ovesta pihalle ja tönäisen sen mennessäni kiinni.

Matkalla kansliaan mulla on hieman aikaa kelata, että mitäköhän vittua nyt taas. On kaksi vaihtoehtoa, miksi se haluaa mut sinne, kelaan itsekseni. Joko mä olen tehnyt taas jotain sääntöjen vastaista tai sitten mua taas syytetään jostain, mitä en oo tehnyt. Eipä olisi kumpikaan uutta, mutta antaa olla. Kohtahan se nähdään, miksi mun sinne pitää mennä. Jatkan matkaani käytävää pitkin hiljaisuudessa, sillä kaikki muut ovat tunnilla. Takaani kuuluu juoksuaskeleita ja nimeni huudetaan.

-Mitä sä nyt oot tehny? Huvittunut tytön ääni kysyy.

-En tietääkseni mitään, mut kohtahan sen kuulee, vastaan Ellalle. 
-Jees, kerro sit toki mullekki, tyttö naurahtaa ja kääntyy takaisin.

Ella on Iidan paras ystävä, asuu melkein meijän naapurissa ja liikutaan usein samassa porukassa kylällä. Ajatukseni palautuvat takaisin kansliaan, kun pysähdyn sen oven eteen. Potkaisen ovea kerran ja hetken päästä kusipää rehtorimme tulee avaamaan.

Järkytykseni on varmasti silminnähtävä, kun tajuan kansliaan astuessani, että pöydän ääressä istuu mun mutsi, pikkuveli, kaksi sossua, mun opettaja ja rehtori itse. En voi pidätellä enään järkytystäni, vaan mun on pakko avata suuni.

-Hei mitä helvettiä nyt ihan oikeesti? Kysyn kaikilta yleisesti.

Pöydässä olijat vain tuijjottavat mua ja äiti pyytää mut istumaan viereensä. Kävelen hitaasti pöydän ääreen ja kelaan päässäni, että mitä maanpäällistä vittua tää on olevinaan. Vedän tuolin äänekkäästi pöydän alta ja pudottaudun istumaan. Katson jokaista pöydässä olijaa vuorotellen, mutta kukaan ei vieläkään sano sanaakaan. Tässä tuskin on kyse mistään ihan pikkujutusta, kun koko saatanan kerho on kokoontunut tänne. Mua alkaa pikkuhiljaa kalvaa epäilys siitä, miksi me ollaan täällä. Tää on ihan varmasti rehtorin yritys viskata mut laitokseen, tai niin ainakin veikkaan. Vihdoinkin rehtori yskäisee ja alkaa puhua.

-Kaikki meistä varmaan tietää, miksi olemme täällä, ämmä sanoo.

-No itseasiassa mulla ei ole mitään käryä, miksi helvetissä mä olen täällä, ärähdän rehtorille, vaikka oikeastaan tiedänkin syyn.

-Aloitetaanpa sitten vaikka siitä, että selvennetään kaikille tämän kokoontumisen syy, rehtori jatkaa puhumistaan.

-Olemme kokoontuneet siitä syystä, että Elias on saanut riittävästi negatiivisiä merkintöjä kirjallisen varoituksen antamiseksi, sekä olemme alkaneet vakavasti harkita Eliaksen koulukotiin siirtämistä.

Viimeisen lauseen kohdalla mulla napsahti päässä ja mun järkytys muuttui kiehuvaksi raivoksi. Mitä helvettiä tuo ämmä kuvittelee. Mua suututtaa niin saatanasti, että en voi pitää turpaani kiinni, vaan pomppaan ylös penkiltäni ja alan raivota tuolle kusipäälle.

-Mitä vittua sä lehmä kuvittelet tekeväs mun selän takana? Tajuutko sä, että sä teet mun elämästä helvettiä ja siinä samalla vaikeutat aika monen muunkin elämää. Mikä vittu sua ihan oikeesti vaivaa? Ei jumalauta sä olet ämmä perseestä! Mä toivon, etten vittu enään ikinä nää sua, huudan rehtorille ja lähden kansliasta ovet paukkuen. Nyt on pakko saada hetki hengähtää.

Heti käytävään päästyäni huitaisen nyrkillä seinässä olevaa ilmoitustaulua ja siihen jää mun rystysistä ihan mukavan kokoinen jälki. Aivan vitun sama, nyt ei kiinnosta. Lähden kävelemään pörssin ovelle ja potkaisen sen auki. Otan luokasta vain mun kengät ja kävelen käytävää pitkin ulko-oville. Mä en oikeesti tajua, kuinka kusipää tuo rehtori voi olla. Ovelle päästyäni tönäisen sen auki niin voimalla, että ovi lennähtää seinään kovaa kolahtaen. Marssin koulun vierustaa pitkin nurkalle, eikä voisi vähempää kiinnostaa, vaikka kaksi opettajaa mut näkikin. Kaivan röökiaskin taskusta ja nostan tupakan huulilleni ja sytytän sen tottuneesti. Vihdoinkin hetki aikaa kelata rehtorin sanoja. Se ämmä yrittää näköjään ihan tosissaan päästä musta eroon. Puhaltelen savua ilmaan vittuuntuneena ja punnitsen mielessäni kahta vaihtoehtoa. Joko mä menen takaisin kansliaan kuuntelemaan tuomion tai lähden tällä sekunnilla vittuun täältä. Mietin hetken päätöstäni, kunnes päädyn ensimmäiseen. Kitken röökin loppuun ja viskaan sen helvetin rumaan kukkapenkkiin, joka kasvaa koulun seinän vieressä. Lähden kävelemään takaisin sisälle ja kansliaan.

Pysähdyn hetkeksi kanslian eteen ja vedän henkeä, ennenkuin tempaisen oven auki ja marssin sisään. Rehtori mulkaisee mua, mä mulkaisen takaisin ja jään nojaamaan seinään. Äiti katsoo mua huolestuneesti. Mä painan katseeni maahan ja pyydän rehtoria jatkamaan.

-Juurikin tästä huomaamme myös, miksi Danielin olisi parempi opiskella koulukodissa. Hänen käytöksensä on todella ala-arvoista ja välillä jopa loukkaavaa. Koulumme henkilökunta on tehnyt hänestä useita valituksia, samoin myös muutama oppilas, rehtori selittää. En sano asiaan mitään, koska yritän pidätellä raivoa. Kelaan vain hiljaa mielessäni, että jos rehtorin yritys menee läpi, niin se on menoa sit.

-Voiko asiaa hoitaa millään muulla tavalla, vai onko tilanne tosissaan niin paha, ettei Daniel voi käydä kouluaan loppuun tällä? Äitini kysyy hiljaa.

-Olen pahoillani, mutta tämä on ainoa vaihtoehto, rehtori vastaa.

En voi enään olla hiljaa, vaan mun on pakko avata suuni.

-Ai sinä oot pahollais tästä tilanteesta? Paskan vitut sanon minä! Sä et ole pahoillas siitä että mä joudun laitokseen, sä et ole pahoillas tästä tilanteesta, etkä mistään. Sä olet tasantarkkaan vain iloinen siitä, että saat tehtyä mun elämästä helvettiä, kiitos olen puhunut, ärähdän rehtorille ja annan raivon kiehua sisälläni, jotta saan pidäteltyä kyyneleitä. Pistän merkille, että sossut tai mun opettaja ei ole sanonut mun kuullen vielä yhtään mitään.

-Noniin Daniel, eiköhän sinun olisi parempi poistua, äitisi voi kertoa sinulle sitten lopullisen päätöksen, rehtori kivahtaa.

-Lähden kuule aivan helvetin mielelläni, murahdan ja nousen kunnolla seisomaan. Katson vielä äitiäni ja marssin kansliasta ulos ovet paukkuen.

Istun koulun nurkalla tupakalla ja potkin kiviä siihen samaan helvetin rumaan kukkapenkkiin, johon aikaisemmin tumppasin röökini. Kelaan päässäni viimeisen puolentunnin asioita ja vitutukseni vain kasvaa kasvamistaan. Toisaalta mä olen aivan helvetin surullinen. Kaikki tää paska vaan sen takia, ettei nuo ihmiset tunne mua, eikä tiedä mun elämästä mitään. Ei sillä, että haluisin edes kertoa. Kellot soivat ulos, ja etupihalta alkaa kuulua muiden oppilaiden puhetta ja naurua. Vedän tupakasta viimeiset sauhut ja tumppaan sen kukkapenkkiin ennenkuin lähden kävelemään takaisin koulun pihaan.